Työtön, työtön, työtön... Keppiä porkkanan vaatteissa

Työttömyyteen liittyviä mantroja on viime vuosien aikana olleet mm. työllistymisen esteet ja kannustinloukut, joita on urakalla sanottu purettavan. Toisin sanoen erilaisia työttömille tärkeitä tukimuotoja on pyritty ajamaan alas.Tätä on perusteltu sillä, että niiden poistamisella tai pienentämisellä kannustetaan vastaanottamaan työtä. Tässä teoriassa on parikin muttaa, sillä työpaikkoja ei ole ja toimeentulon heikennyksillä ei niitä saada lisää.

Tosiasia on, että työpaikkojen kysyntä ja tarjonta eivät vastaa toisiaan ja TE-toimiston resursseja ei ole tarpeeksi. Todellisia työllistymisen esteitä ei tunnuta tiedostettavan. Niin sanotut porkkanat näyttäytyvät työttömälle lähinnä keppeinä. Toimeentuloon liittyvät sanktiot, mm. erilaiset karenssit uhkaavat hyvin helpolla.

Todellisia ikään, terveyteen, koulutustarpeeseen tai asenteeseen liittyviä työllistymisen esteitä ei julkisessa keskustelussa juurikaan näy. Ongelmat tahtovat kärjistyä pitkittyessään. On totta, että työttömyys pitkittyessään passivoi ja usein syynä on turhatuminen. Moni meistä työttömistä hakee useampaa sataa työpaikkaa vuoden aikana ja näistä murto-osa tuottaa edes jonkinlaista tulosta. Parhaassakin tapauksessa kutsuja työhaastatteluun yhden käden sormin laskettu määrä.

Edellä mainittua ongelmaa ei ratkaista pelkällä työnhakuvalmennuksella. Työnantajien asenne on ratkaiseva tekijä. Erilaiset työkokeilut ja työharjoittelut voisivat olla ratkaisu, mutta oman kokemukseni perusteella me voivat olla myös työllistymistä haittaavia. Pahimmassa tapauksessa näillä toimilla syödään muutoinkin heikentynyttä ammattiylpeyttä. Työyhteisöiden hyvinvoinnin puutteet ja vaillinainen työnohjaus ammatinvaihtoa harkitsevan kohdalla ovat myrkkyä. Toisaalta ongelmana tuntuu olevan, että omaa koulutusta vastaavia tehtäviä ei ole olemassa työkokeilupaikkoja valittaessa.

Työttömien työllistymisen esteenä voi olla myös terveys. Työttömyys ei ole sairaus, mutta pitkittyessään se saattaa aiheuttaa jopa terveydellisiä ongelmia. Työttömyyden aiheuttamia psyykkisiä tai fyysisiä ongelmia ei välttämättä huomata tai huomioida. Jos työttömällä ei ole kroonista sairautta, joka vaatii jatkuvaa kontrollia, ei hän välttämättä ole perusterveyshuollon seurannassa. Tästä voi hyvinkin seurata, että hänen työssä jaksamisensa ja työhyvinvointinsa heikkenee.

Mahdollinen päihteiden käyttö kyllä huomataan, mutta muutoin erilaiset työttömyyden mukanaan tuomat lieveilmiöt eivät välttämättä näy. Toimeentulosta johtuva stressi ja mahdolliset psykosomaaattiset reaktiot eivät tule tunnistetuksi tai tunnustetuiksi. Passivoituminen voi hyvinkin muuttua masennukseksi ja vaikeuttaa työnsaannin mahdollisuuksia.

Jatkuva "tuulimyllyjä vastaan taistelu" heikentää helposti itsetuntoa, mikä ei ainakaan helpota työnsaantia. Se mikä työttömiltä viitekehyksen lisäksi työssä oleviin verrattuna on työterveyshuolto. Kun työkunnon arviointi on pelkästään oman arvion varassa, voi se olla hyvinkin värittynyt suuntaan tai toiseen.

En pitäisi kaukaa haettuna työttömien työterveyshuoltoa tai vuosikontrollimallia, jonka avulla parhaimmillaan tuettaisiin työllistymistä ja ennalta ehkäistäisiin mahdollisesti työttömyyden pitkittymisen aiheuttamia fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia onjgelmia tai niiden kroonisoitumista.
Itse en pitäisi ennalta ehkäisevää työtä keppinä, jollaisena monia nyt käytössä olevia kannustuskeinoja voi pitää. Parhaassa tapauksessa terveystarkastuksissa löytyy todellisia työllistymisen esteitä.

Mitalin molemmat puolet

Lähestyvien HOK-Elannon edustajiston vaalien tiimoilta on ehkä aihetta kirjata ajatuksia ylös. Asiakasomistajana minulla on kaksi intressiä, omistaminen ja työntekijöiden työhyvinnointi ja työssä jaksaminen.

Omistajana toivon vastetta sijoitukselleni, mutta en keinolla millä hyvänsä. Edustajistoon tullaan valitsemaan 60 varsinaista ja 60 varajäsentä. Tällä ryhmällä tehdään tärkeitä pääöksiä, joilla on monenlaisia seurauksia, Puhutaan sitten asiakkaista tai työntekijöistä.

Olen aiemmin perännyt työnanatajan sitoutumista työntekijöihin, vertailuna sille, että työnantaja peräänkuuluttaa työntekijältä sitoutumista työhön. On tärkeää, että tehdystä työstä saa palkan, jolla on mahdollista tulla toimeen. Tämä tarkoittaa, että pitenevien aukioloaikojen seurauksena osa-aikaisille työntekijöille voitaisiin tarjota mahdollisuuksien mukaan lisää työtunteja. Tämän todettuani tiedän, ettei kysymys ole välttämättä yksinkertainen,

Viimeksi sunnuntaina kävin keskustelua palveluiden saatavuudesta. Mielestäni on tärkeää, että tasapaino palvelujen saatavuuden osalta pyritään säilyttämään. Se, että nettikauppaan satsataan, ei voi olla pois myymälöiden tavoitettavuudesta. Kaikilla meillä ei ole tietokonetta ja nettiyhteyttä tai autoa käytössä. Tästä syystä on tärkeää, että investoinnit eivät keskity vain suurmyymälöihin, vaan myös lähikauppoihin.

Ikääntyvien ja muiden erityistarpeita tarvitsevien kauppapalveluita on hyvä miettiä myös nettikauppapalveluiden osalta. Sen osalta olisi hyvä, että valikoiman hinta-laatusuhde olisi järkevä ja toimituskulut eivät nousisi liian korkeiksi.

On tärkeä, että osuuskuntapohjainen yritys muistaa juurensa ja on asiakkaidensa arjessa mukana.

Tarpeettomia ihmisiä - onko heitä?

Minulle on opetettu, että kaikilla on olemassa perustarpeet. Kenenkään ei pitäisi tuntea olevansa tarpeeton tai hyödytön, mutta pienituloisista on kovaa vauhtia tulossa tarpeettomia, ihmisiä, jotka ovat vain yhteiskunnallinen rasite. Loiseläjien joukko, joka passiivsena kuppaa verovaroja

Turvallisuuden tunne on ihmisen perustarpeita, samoin kuin arvotuksen tarve. Turvallisuus on ollut esillä monellakin tapaa. Arvostuksen puutteesta niin ikään löytyy esimerkkejä. Pienituloiset ovat tässäkin asiassa keskiössä. Silloin, kun suorittavasta ruohonjuuritasosta esimerkiksi julkisissa palveluissa säästetään. Nämä eivät ainakaan lisää turvallisuuden tunnetta, vaan pikemminkin päin vastoin. Jatkuva huoli toimeentulosta ja mahdollisen työpaikan säilymisestä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta työtyyytyväisyyteen, josta voi hyvinkin seurata motivaatio ongelmia, mutta myös sairaslomia. Riiitämättömyyden tunne, voi vaikuttaa haitallisesti työyhteisön yleiseen hyvinvointiin.

Esimiehien toiminta on tässä erittäin tärkeä. Jos esimies ei ole niin sanotusti kartalla tilanteesta, voi hän tietämättömyyttään tai ajattelemattomuuttaan lisätä ongelmia lumipalloefektin lailla. Pelkkä taloudellisten mittareiden seuraaminen, ei anna täyttä kuvaa tilanteesta työyhteisössä. Valitettavasti säästöjen varjolla tehdään hallaa. Kun ennalta ehkäisevää työtä ei pystytä tekemään, niin ongelmilla on tapana kumuloitua ja niin sanonut säästöt muuttuvat menoiksi.

Taloudellinen toimeentulo on tarve, joka yhä useammin unohtuu. Pitäisikö tuntea itsensä turvalliseksi tai arvostetuksi, kun saan maksaa lisäveroa yhteensä yli puolta kuukausituloistani vastaavan summan? Tai tarvitsemistaan lääkkeistä joutuu maksaa aiempaan nähden kymmenen kertaisen summan. Tuli miettineeksi, entä he joilla lääkkeitä on enemmän. Kyllä asiat tietysti voisi olla huonomminkin. Sairaslomia ja pahoinvointia työelämässa ei voida vähentää, siitä rankaisemalla.

On totta,että on olemassa työntekijöitä, joiden työmoraalissa on aukkoja.Näissä kohtaa tarvitaan apua, ei koko työyhteisön rankaisemista. Tämä ryhmä ihmisiä ei hyödy normaalista työterveyshuollosta, sillä he ovat todennäköisesti jo ajautuneet jatkuvien työpaikkojen kierteeseen ja taustalla voi olla muitakin ongelmia

Yksi perustarpeista on kuulluksi tulemisen tarve. Toivottavasti tästä ei jouduta tinkimään yleisen edun vuoksi. Työttömät ovat ihmisiä siinä missä muutkin. He eivät ole vain menoerä tai tilastoharha, joka lakaistaan maton alle juhlapuheiden jälkeen. He eivät ole tarpeettomia ihmisiä tai karjaa, jotka voi jättää oman onnensa nojaan. Työttömät tarvitsisivat oman työterveyshuollon, sillä työttömyyden pitkittyessä syntyy vääjämättömästi myös muita ongelmia. Tarpettomia ihmisiä, ihmisiä joita kukaan ei tunnu tarvitsevan, ei auteta toimeentuloa leikkaamalla, se ei ongelmaa ratkaise, vaan aiheuttaa lisää ongelmia. Niin kauan kun työttömille laitetaan laiskan ja työtä vierastavan stigma ja työnantajat eivät tästä syystä ole innokkaita palkkaamaan, ei ongelmaa voida ratkaista.

Noin sadan päivän haaste

Aika ajoin tulee mietityksi, miksi ylipäätään olen mukana vaalityössä? Mikä saa ihmisen värjöttelemään säässä kuin säässä turuilla ja toreilla? Yhtä syytä ei varmasti ole. Jokunen aika sitten Hakaniemen maalaismarkkinoilla käymäni keskustelu avasi hieman ajattelua. Huoli yhteisistä asioista, kuten palveluista tai niiden katoamisesta.
Keskustelu alkoi kysymyksestä,  pitäisikö yksityisautoilu kieltää Hämeentiellä? Keskustelu kumppanini avasi ajatustaan äitinsä kuljettamistarpeista. Joukkoliikenteen toimivuus vai ykstyisautoilu? Ajokortittomalle ei asia näyttäydy aivan samoin kuin joillekin muille. Asia ei ole yksiselitteinen,  kuin ensi katsomalta näyttäisi. On tärkeä, että huonomminkin liikkuvat pääsevät tarvitsemiensa palveluiden äärelle.
Palveluiden saatavuus ja oikeellisuus ovat monen meidän arki päivän toimisen kannalta olennaisia. Eivätkä aivan yhden tekeviä. Palveluiden keskittyminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi ei ole yksiselitteisesti hyvä asia. Kävimmme myös keskustelua palveluiden häviämisestä Helsingin keskustassa. Hypermarkettien keskittyminen sisääntuloväylien ja kehäteiden varrelle, heikentää joukkoliikenteen varassa olevien ihmisten mahdollisuuksia. Vallilassa lapsena ollessani palvelut olivat lähellä. Lähin kauppa oli yhden kadun ylityksen päässä oleva pieni myymälä, jossa myyjät tunsivat meidät. Nyt tilanne on aivan toinen, pienet liikkeet ovat kadonneet ja pankkikonttorit on yhdistyneet huomattavasti kauemmaksi. Nykyisen kotini lähikauppa on kadun toisella puolella oleva hypermarket, jonne poikani lähettäminen maitotölkin vuoksi arveluttaa.
Osa palveluista on muuttunut itsepalveluksi ja sähköiseksi, tämäkään ei ole pelkästään hyvä asia. Palveuiden työllistävä vaikutus on pienentynyt, mutta saatavuus ja lähestyttävyys ei ole sen yksinkertaisempaa. Me nuoremmat, joille tietokoneet ovat arkipäiväistyneet, pystymme toisella tavalla hyödyntämään palveluja, mutta kaikille tämä ei ole niin helppoa. Se, että pankit ovat ulkoistaneet henkilökuntaansa, on myös merkinnyt asiakkaiden ulkoistumista. Samalla on syntynyt ongelma, koska kaikilla ei ole mahdollista saada verkkopankkitunnuksia. Eli kaikki eivät pysty hyödyntämään sähköisiä palveluja. Myös viranomaiset ovat lisänneet sähköistä asiointia, jolloin verkkotunnistautuminen on tullut tärkeäksi. Jolloin pankkien verkkotunnukset ovat jälleen avain asemassa, mutta...
Suuria teemoja on myös Sote-uudistus ja varhaiskasvatuslaki. Soten kohdalla näen valitettavasti myös peikkoja. Uudistuksella pyritään parantamaan palveluiden laatua, yhdenvertaisuutta ja saatavuutta. Herää kysymys resursseista, onko resursseja tarpeeksi. Vanhuspalvelulain kohdalla on juuri ilmennyt ongelmia tulkintatavasta henkilöstön laskennan suhteen. Tavoitteeksi asetettu yhden suhde kahteen on vähentynyt henkilökuntaa, ei näin partanut palvelua, vaan tuonut ongelmia. Tässä tasa-arvo sotii itseään vastaan, sillä mitoitettaessa lasketaan kaikki kynnelle kykenevät, sen sijaan, että hoitajien työtaakkaa vähenisi se kasvaa, kun tukipalvelut lasketaan hoidoksi. Yksi hoitaja kahta potilasta kohden ei siis toteudu ja työtaakka pienene.
Jotenkin hoitajien työn arvostus ja työssä jaksaminen ei ole olennaista, vaikka se niin pitäisi olla. Asiakasrakenne on ajan saatossa muuttunut. Yhä raskaammaksi ja haasteellisemmaksi tilanne on muuttunut, kun yhä huonompi kuntoisia asiakkaita hoidetaan kotona. Pahimmassa tapauksessa asiakas joutuu palveluralliin eri toimijoiden välissä. Kotihoito lähettää asiakkaan sairaalaan tai terveyskeskuspäivytykseen, josta hän siirtyy hoivaosastolle ja yllättäen kotiutetaan "hyväkuntoisena" kotiin. Kotihoidon resurssit tulevat äärilleen päivittäisten kolmen käynnin kohdalla,  vaikka asiakas kotona pärjätäkseen tarvitsisi ympärivuorokautista hoivaa.
Yksittäinen hoitaja ei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisi ja työssä jaksaminen ja hyvinvonti kärsii, sairauspoissaolot lisääntyvät ja resurssit kiristyvät, mikä hhankaloittaa tilannetta entisestään. Varhaiskasvatus ja subjektiivinen päivähoito-oikeus ovat myös kysymys,  joka askarruttaa. Päivähoitolain uudistus varhaiskasvatuslaiksi sisältää omat haasteensa. Yhdessä kotihoidon tuen mahdollisiin muutoksiin luo haasteellisen yhtälön. Haasteita riittä niin työtekijöiden kuin asiakkaiden näkökulmasta. Samalla kun paineita päiväkodeissa pyritään pientämään muun muassa päivähoito-oikeutta rajaamalla, voi se tuottaa ongelmia asiakkaiden kannalta.  Ymmärrän ajatuksen rajoittaa hoitoaikaa silloin kun toinen vanhemmista on kotona,  mutta asiakkaan kohdalla syntyä tilanne, että työnsaanti hankaloituu. Isovanhemmat voivat olla hyvinkin vielä työssä käyviä tai asua hyvinkin kaukana ja tukiverkostossa voi olla aukkoja.
Mikä taas tulee henkilöstön jaksamisen parantamiseen, muun muassa ryhmä kokojen rajoittamisella, voi olla arjessa haasteellista. Käyttö- ja täyttöasteen mittaamisella on selkeästi varjopuolensa. Vielä tähän päivään mennessä en ole törmänyt puolikkaisiin ihmisiin, vaikka näitä on laskennallisesti ollut koko urani ajan. Nämä vajaata päivää hoidossa olevat lapset ovat selkeästi eriarvoisessa asemassa kokopäiväisten rinnalla. Sillä vapaapäivät ja eriaikaiset hoitoajat hankaloittavat toiminnan suunnittelua. Jos halutaan,  että kaikilla on mahdollisuus osallistua juhliin tai retkiin, niin palapeli on valmis. Resurssit ovat myös haaste. Kuten vanhuspalveluissa, niin täyttöasteen laskennassa syntyy ongelmia,  kun aikuisten suhteessa lasketaan lähes kaikki aikuiset. Lapsiryhmän koko kasvaa, jos käytetään resurssierityislastentarhanopettajaa paineiden helpottamiseen. Erityistä hoitoa tarvitsevan lapsen lisäresurssit kuivuvat kasaan, kun RELTO:lle tulee laskea omat lapset. Kysymyksiä siis riittää kovin paljon,  jotka vaativat esillä pitämistä tai esille tuomista. Kyse on todellakin työhyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta. Eduskunnan tekemillä päätöksillä on seurannaisvaikutuksia meidän kaikkien arjessa. Oma tehtäväni on siis pitkälti muistuttamista, siksi itse haluan vaikuttaa ja olla mukana.

Kipuilua!

Viimeisen kuukauden aikana olen harmistuneen seurannut keskustelua Palmian ympärillä. Jotenkin taustat tuntuu unohtuneet. Palmian matka Opetusviraston palvelukeskuksesta Palmia oy:ksi on ollut kivinen. Fuusiosta Helsinki Cateringin kanssa alkanut prosessi on kysynyt ymmärrystä työntekijöiltä. Organisaatio muutokset ja muut hämmennystä herättävät tekijät, joita uutta rakentaessa on ollut, ovat aiheuttaneet kipuilua.
Kun työyhteisöissä, joita myös koulutkin ovat, tapahtuu muutoksia, vaikuttaa se luonnollisesti epävarmuutta lisäävänä. Kilpailutuspeikko on myös tuttu palmialaislle. Välillä on tuntunut, että mammuttitauti on iskenyt Palmiaan, kun jo pelkästään erilaiset keittiöt eivät ole suoraviivaisesti verrattavissa keskenään. Koulun keittiö, sairaalan keittiö ja henkilöstöruokalan keittiö ovat jo nimensä perusteella erilaisia ja jokaisessa on omat haasteensa, joita ei voida unohtaa.
Palmialaisia yhdistää matalapalkkaisuus, tästäkin huolimatta henkilöstömenoja pyritään pienentämään ja säästämään. Joskus ivallisesti olen sanonut, että säästetään ruohonjuuritaso poistamalla ja jätetään vain erilaiset konsultit ja johtoporras. Näin tehokkuus saadaan huippuun tai sitten ei. Julkisuudessa tästä tarinasta on näkynyt hyvinkin toissijaiset asiat. Tuntuu, että nämä työtekijät, joita myös laiskoiksi on haukuttu, ovat unohtuneet täysin. Epävarmuus tulevaisuudesta jäytää työyhteisöissä ja aiheuttaa pahimmillaan turhaa eripuraa. Vaikka nyt laitoshuoltajat, päiväkotiapulaiset ja muut avustavat työntekijät siirtyvät uuteen organisaatioon vanhoina työntekijöinä, saattaa tilanne jo parin vuoden päästä olla aivan toinen.
Pienissä työyhteisöissä, kuten päiväkodit, merkitys on todella suuri, kun yhtiöittämismallissa työyhteisö pirstaloituu entisestään,  jos myös päiväkotiapulaiset siirtyvät uuteen organisaatioon. Sillä silloin kasvatushenkilöstön (varhaiskasvatusvirasto), keittiö (nyky Palmia) ja siivous (yhtiö) toimivat erillään omina toimijoina.
Nykyisellään voidaan vielä auttaa toinen toisiaan ja yhteistä asiakasta. Kärjistettynä muun muassa kiusaamistilanteisiin voi olla hankala puuttua, kun päiväkotiapulaiset ja siivoojat eivät välttämättä enää samalla tavalla näihin puuttu ja kasvatushenkilökunta ei millään kerkiä joka paikkaan. Ei siis todellakaan ole työyhteisöiden ja asiakkaiden kannalta yksioikoisena, miten Palmian kohtalo ratkaistaan. Varhaiskasvatusyksiköiden ruokahuollon siirtyminen ulkopuolelle on vaikuttanut paljon, eikä välttämättä kovin myönteisesti, niin jos nyt ollaan rakentamassa uutta rajaa siivouspalvelujen osalta. Koska siivous- ja ruokahuollon toimijat eivät edes ole samaa organisaatiota yhtiömallissa.
 Se, että mediassa Julkisten- ja hyvinvointialojen liiton toimia on pidetty JHL:n jäsentaisteluna, voi pitää yhden totuuden esittämisenä, mutta juuri näin unohdetaan se olennainen,  eli työntekijät ja työhyvinvointinsa. Epävarmuus tulevaisuudesta ja toimeentulosta ei ole vähäpätöinen seikka, mutta juuri tämä on jäänyt yleisessä keskustelussa toissijaiseksi. Toinen asia, joka jää varjoon, on työehtoshoppailu, josta pitäisi käydä keskustelua. Mielestäni sen ei pitäisi olla luvallista. Mielenilmauksessa tätä keskustelua pyrittiin käymään, mutta mediassa käytiin keskustelua ainoastaan mielenilmauksen laillisuudesta tai laittomuudesta, koska mielenilmaus työrauhapykälän mukaan vastusti voimassa olevaa työehtosopimusta, eikä näin huoli tulevista työehdoista ollut olennaista. Hyvinvoiva työyhteisö on kaikkien etu. Erilaiset hallintorajat eivät edes auta hyvinvointia, vaan pikemminkin päinvastoin. Keittäjät ja siivoojat ovat olennainen osa lastemme arkea ja heidän panoksensa on tärkeä monin tavoin hyvinvointimme kannalta.

Mitä sitten kun mieli järkkyy?

Olen useampaan otteeseen ollut huolissani vajaatyökuntoisista ja heidän työllistymis- mahdollisuuksistaan. Miten suhtautua työtoveriin, jolla on takanaan kriisi ja aika palata työhön? Fyysinen loukkaantuminen on helppo tunnistaa ja ymmärtää, mutta mitä sitten, kun haaste onkin psyykkinen?

Työhön paluu on jo sinällään haastavaa pidemmän poissaolon jälkeen. Ihminen harvemmin menee kysymyksistä rikki, mutta vastaaminen saattaa olla jo haasteellisempaa. Sääli ja voivottelu on myrkkyä ja sitä tulee välttää, sillä se saattaa ärsytää suunnattomasti ja tuntua alistavalta. Selän takana kuiskiminen on niin ikään loukkaavaa.  Mielummin kysyy, kuin olettaa, sillä vaikka puhuminen vaikeaa, niin silti avoimuus on koko työyhteisön kannalta parempi vaihtoehto.

Pelon ja häpeän tunteet ovat mahdollisia. Epäonnistuminen, kyvyttömyys toimia oikein ovat myös tuttuja. Riippuu tietysti paljon mistä perimmillään on kysymys. Läheisen kuolema voi olla erittäin suuri haaste, varsinkin jos kyseessä on lapsi. Myös sillä miten kuolema on tapahtunut on iso merkitys. Sairaudesta johtuvaan kuolemaan saattaa pystyä ikään kuin varautumaan, mutta ei aina.

Läheisen itsemurha on yksi hankalimpia asioita, joita ihminen voi joutua kohtaamaan. Riittämättömyyden tunne ja epäily, olisinko voinut estää tapahtuneen, jäävät kaihertamaan mieltä. Vaikka mitä jos, kysymykset ovat turhia, niin tulee esitettyä yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä kohtaa kuunteleminen on tärkeämpää kuin ne oikeat sanat, silläm niitä välttämättä ole.

Työhön palaaminen ei ole yksinkertaista, eikä palaaja ole todellakaan täysin entisensä. Stressinsietokyky, useampaa yhtäaikaiseen tehtävään keskittyminen tai niiden tekeminen on alentunut ja tämä on syytä muistaa töiden suunnittelussa. Myös yksilölliset edellytyksen ovat erilaisia ja päiväkohtainen vireystila heittelee. Siihen vaikuttaa myös paljon, miten unirytmi toimii. Työhön palaaja voi tarvita enemmän taukoja, sillä hän voi voipua nopeammin kuin normaalioloissa.

Kriisin kohdannut ihminen on työnjohdollinen haaste. Sillä hän ei välttämättä itse pysty arvioimaan kulloisenkin päivän työkuntoaan, joten työparina työskentely voi olla järkevä ratkaisu, jos se suinkin on mahdollista. Työhön palaaja on haaste myös työtovereilleen, silllä hän voi romahtaa milloin vain ja ihan mistä tahansa syystä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että häntä tulisi pitää ikään kuin pumpulissa. Mutta on hyvä muistaa, että ajatusketjut eivät ole normaalit tai yksiselitteiset.

Ihmisen pumpulissa pitäminen ja takana kuiskuttelut eivät edes auta työnön paluuta. Virheitä meillä sattuu kaikilla ja niistä voi oppia. Työhön palaaja ei välttämättä ajattele samalla tavalla kuin sinä, joten väärinkästitysten selvittäminen on ensi arvoisen tärkeä. Kun keskittymiskyky ja havainnointikyky on alentunut, ei se palaudu hetkessä. Kun normaalisti väsyneenä tulee herpaantumisia, niin puhumattakaan silloin, kun palauttaa ammmatillista osaamistaa. Voidaan sanoa, että ääritapauksessa tilanne on sama kuin aloittaisi uuden työtehtävän.

Kuulen monesti, että puhuminen auttaa, mutta mitä sitten, jos sanoja ei olekaan. Sanojen suuhun laittamista ei kuintenkaan kannata tehdä, sillä siten on suuri väärinymmärrysriski. Aika parantaa haavoja ja kiirehtiminen ei auta. Jokainen meistä on erilainen ja meillä on sisäiset kellomme, jotka määrittelevät pitkälle miten voimme käsitellä erilaisia asioita. Takapakkeja tulee ja niille pitää olla armollinen.

Hoitajan etiikka - työssä jaksaminen

Tässä on tullut pohdittua hoitajan etiikkaa muutamia kertoja viimeisten viikkojen aikana. Sekä eettisyyden vaikutusta työssä jaksamiseen ja työhyvinvointiin. Poikkeaako hoitajien etiikka muiden kanssa eläjien tai asiakkaiden omaisten etiikkasta. Aina tietenkään ei ole yksiselitteistä ratkaisua, mutta kun on valittava kahden huonon vaihtoehdon välillä, niin kenen kannalta asiaa katsotaan.
Totta on myös, että hoitajia on monenlaisia, eikä voida puhua massasta ihmisiä. Tiettävästi kuitenkin peruslähtökohtana on, että jokainen pyrkii tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Mutta mitataanko tulosta sitten tehokkuuden vai vaikuttavuuden kautta, niin tullaan jo haasteiden eteen.
Työn kuormittavuutta pyritään mittaamaan ja analysoimaan monilla tavoin, samoin kuin työn tehokkuutta. Onko olennaista välitön työaika, joka on asiakkaan käytössä vai mahdollisesti kokonaistyöaika? Erilaisia tilastointeja tehdään lisääntyvässä määrin kuin myös muita kirjauksia. Näitä tehdään asiakkaiden aikana ja myös muuna työaikana. Tiettävästi ei ole kehitetty vielä mahdollisuutta siirtyä paikasta toiseen vain silmiä räpäyttämällä, toisin sanoen paikasta toiseen siirtymiseen kuluu aikaa. Välittömällä työajalla ei siis kokonaisuus paljastu.
Se että tehokkuutta pyritään lisäämään ei pois sulje ihmisten henkilökohtaisia eroavaisuuksia tai tarpeita. Yhdelle aika on lyhyt ja toiselle pitkä, esimerkiksi motoristen ominaisuuksien osalta, toisaalta vammat tai kulumat voivat hidastaa fyysisesti kuluttavissa tehtävissä. Kaikki kiire ei ole valitettavasti korvien välissä, mutta sitä voidaan yrittää lievittää. Henkilöstömitoituksilla on merkitystä ja joissain tehtävissä valittesevat keliolosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti, niin fyysiseen kuormittavuuteen kuin ajankäytön mahdollisuuksiin.
Varhaiskasvatuksessa lapsiryhmien koko ja ikähaarukka vaikuttaa hoitajiensa ajankäyttöön ja kuormittavuuteen samoin kuin käytettävät tilat. Lapsikohtaista tilaa ollaan pientämässä, jotta tehokkuutta saataisiin lisää, millä on tietysti omat vaikutuksensa. Pienryhmätoiminnalla voidaan kuormittavuuteen vaikuttaa, kunhan jakotiloja on olemassa tai on mahdollista porrastaa toimintaa. Kaikki on mahdollista, kun henkilökuntaresurssit ovat kunnossa. Valitettavasti tämä ei ole yksinkertaista käyttö- ja täyttöasteiden takia.
Näköpiirissä on peikkoja, sillä erilaisten ajankäytön mittareiden perusteella hoitajien ja opettajien työaikoja pyritään optimoimaan ja tätä ei voi pitää yksiselitteisenä.
Vaikuttavuuden arviointi on tuntunut jäävän tehokkuuden jalkoihin. Kotihoidossa seurataan kyllä enevässä määrin vätitöntä työaikaa, eli aikaa jonka hoitaja on asiakkaan luona, mutta jos hoitajalle on mitoitettu liian lyhyt aika, niin vaikuttavuuden arvointi unohtuu. Palvelusopimuksilla asetetaan vähimmäisvaatimukset, mutta valitettavasti samalla myös rajat maksimin osalta.
Vanhuspalvelulain osalta ei haluttu asettaa vähimmäisrajoja henkilöstölle, koska pelkona oli, että tämä olisi myös samalla normina henkilöstölle, eikä enempää palkattaisi. Tämähän ei ole tarkoitus.
Laitospaikkoja vanhustenhuollossa on pyritty vähentämään, minkä toisaalta ymmärtää, mutta samalla tulisi kehittää vaihtoehtoja. Mikä olisi  inhimillisempää? Kotihoito ei valitettavasti voi olla ainoa vaihtoehto.
Lastensuojelu on hyvä yhteistyökumppani varhaiskasvatuksen osalta. Näin ei ole vanhusten kohdalla, heidän asemansa on hankalampi. Kun terveys on todella huono, ei näiden ihmisten olihin ole kovin helppoa puuttua tai auttaa. Kotihoito tekee kaiken mahdollisen, mutta pahimmassa tilanteessa se ei enää riitä. Tullaan eettisten kysymysten eteen. Onko eettisesti parempi vaihtoehto tuetumpi asuminen vai se että vanhus on "heitteillä" omassa kodissaan. Kotihoidolla on mahdollisuus käydä enintään kolme kertaa ja suurimman ajan vuorokaudesta asiakas on omillaan. Miten tämä vaikuttaa hoitajaan ja hänen työssä jaksamiseen, sillä ei hän hänkään ole robotti?